Kuvataiteen rahoituksesta, sen päämääristä, taiteilijan ja instituutioiden asemasta sekä kotimaisen kuvataidemaailman menneisyydestä on keskusteltu viime viikkoina mm. Helsingin sanomien mielipidesivuilla sekä YLE 1:n Voimala-ohjelmassa.

Keskustelu on ollut surullisen hajanaista ja inttävää.  Hyvätkin ideat ja puheenvuorot hukkuvat outoihin mielipiteisiin.  On tunnettuja taiteilijoita, joita ilmeisesti riepovat muinoin saamatta jääneet apurahat. On poliitikkoja, jotka pitävät vasemmistolaisen kulttuuriyhteisön perustamista menneisyyteen takertumisena.  On museonjohtajia, joiden mielestä Suomen kuvataide-elämä meni rähmälleen vuosina 1918 -1990 ja on jatkanut samaan tapaan. On taiteen kentän auktoriteetteja (siis onko niitä – oikeasti?) joiden mielestä Kiasma on/on ollut/ei ole ollut/on ehkä joskus melkein ollut yleisesti (?) tunnettu nykytaiteen mekka maailmalla. Yhteistä on se, että faktoja on esitetty vähän ja jos on, niillä ei ole vaikutusta mielipiteisiin. 

Rähmällään olosta on mainittu vain yksi esimerkki: Suomen Taiteilijaseuran järjestämät suomalaisen taiteen näyttelyt vanhan itäblokin alueella. Kommentoin asiaa viran puolesta, vaikka olenkin liian nuori puhumaan omasta kokemuksesta.

Kekkoslovakian tasavallan tavat heijastuivat aikanaan koko yhteiskuntaan, puhetapoja myöten.  Käsitykseni mukaan kuvataiteessa perussotaa käytiin tuolloinkin taiteilijuudesta.  Kuka on hyvä taiteilija, kuka ei.  Toimijoita oli paljon vähemmän kuin nyt, joten valta-asemat henkilöityivät ja politisoituivat. Jos ei saanut omasta mielestä ansaittua arvostusta, syyn saattoi etsiä politiikasta. Tässä ei ole mitään ihmeellistä.  70-luvun lapsena ja nuorena muistan hyvin puoluepolitiikan – ainakin näennäisen - läpitunkevuuden niin aikuisten keskusteluista kuin koulun pihalta.  Ajan tapa ilmaista eroja oli puoluepoliittinen.

Mitä näyttelyihin tulee, Suomen Taiteilijaseura ry toimi aikanaan tietoisesti  ulkoministeriön apulaisena. Hiukan karrikoidusti kuvaten asia olisi saattanut edetä vaikka näin: Puhelin soi näyttelyosastolla, langan toisessa päässä on ulkoministeriön edustaja ja kertoo: ”Kahden välinen kulttuurivaihtosopimus kansandemokratia A:n kanssa on allekirjoitettu. Te viette sinne suomalaista nykytaidetta näytille vuoden päästä. Laittakaa lasku, kuten ennenkin.” Seuralla oli tiedolliset ja taidolliset valmiudet toteuttaa kansainvälisiä projekteja ja sitä valtiomme ulkopolitiikan johto käytti hyväksi.  Jo sopimuksia tehtäessä voitiin luvata konkretiaa sopimuksen lupauksien lisäksi. Näyttelyt olivat suuria tapauksia, koska läntisestä hapatuksesta vaikutteita saanutta kuvataidetta ei muutoin Varsovan liiton maissa ollut nähtävillä. Näyttelyihin valittiin osin samoja taiteilijoita, mutta taiteilijajärjestötkin voivat vain pyrkiä toimimaan tasapuolisesti.  Koska taide ei sitä ole.

Seuran yhteistyössä Framen kanssa tuottama ja nyt maailmaa kiertävä, suomalaista nykytaidetta esittelevä ”Arctic Hysteria” -näyttely ei avauduttuaan kesäkuussa 2008 New Yorkissa ole herättänyt epäilyksiä poliittisista tarkoitusperistä.  Mikä miltäkin näyttää ja mistä aikaperspektiivistä katsoen?  Usein valintoja ei tehdä mistä tahansa vaihtoehdoista, vaan vain kulloinkin mahdollisista.

Taide an sich ei mielestäni niinkään heijasta aikakauttaan, vaan kertoo mitä on tulossa.  Juuri päättynyt Ateneumin Picasso – näyttely osoitti hyvin, että pohjimmiltaan Picasson tärkein ismi oli individualismi.

Helsingissä 14.2.2010

Juha Okko