Hanna Ojamon vaalipuhe edustajiston kokouksessa 3.9. 2010

Hyvä edustajisto – arvoisa puheenjohtaja, toiminnanjohtajat ja hallituksen jäsenet

Taiteilijan asema yhteiskunnassa on muutostilassa. Taidemaailmaa riepottelevat erilaiset kriisit: Framen alasajo, Taiteen keskustoimikunnan uudistaminen ja taiteilijan työnkuvan muutokset.

Taiteilijan uran eri vaiheet ja elämäntilanteet vaikuttavat paitsi taiteilijan toimeentuloon ja asemaan, myös urakehitykseen ja hyvinvointiin. Taiteilija on yhteiskunnan luova, alulle paneva voima, jonka työtä tulee tukea yhteiskunnan taholta.  On turha puhua innovaatiosta ja luovuudesta jos sen perusvoima, taiteilijat ja näiden perustoimeentulo sekä arvostus, on pohjalukemissa. Tässä on menty sitten 70-luvun askel eteenpäin apurahataiteilijoiden sosiaaliuudistuksen tullessa voimaan helmikuussa 2009. Vielä on paljon työtä mm. eläkejärjestelyjen osalta ja että myös pienet apurahat saadaan vakuutuksen piiriin.

Myös taiteilijan työnkuva on muutosprosessissa. Sillä on monet kasvot: freelancerius ja yrittäjyys ovat tulleet pysyvästi perinteisempien apurahataiteilijuuden ja opetustyön rinnalle. Taiteilijoiden itsensä on myös nähtävä tilanne mahdollisuutena, ei esteenä, taiteellisen voimavaran toteuttamiselle yhteiskunnassa. Soveltavat alat eivät saa kuitenkaan estää perustyöskentelyä, vaan niiden tulisi tukea taiteilijaa ammatissaan ja toimia tervetulleena lisänä toimeentuloon.

Itsensä työllistävien asemaa tulee parantaa. Työlainsäädäntö tuntee vain kaksi kategoriaa: työssäkäyvät ja yrittäjät. Tulee luoda kolmas kategoria, omalla työllään itsensä työllistävät. Tähän ryhmään kuuluvat juuri taiteilijat, tutkijat ja freelancerit. Työtulo koostuu useasta eri tekijästä: apurahoista, ansiotyöstä, yrityksen kautta hankittavista tuloista, tuntitöistä jne. On haaste myös työlainsäädännölle löytää kestävä tapa tarkastella tätä merkittävää ja jatkuvasti kasvavaa ryhmää. Pätkätyöläiset ja itsensä työllistävät ovat merkittävä voimavara, joka lainsäädännön keinoin tulisi tunnustaa ja sen oikeudet paremmin sovitella yhteen ilman mittavaa paperikaaosta johon tuhlaantuu niin taiteilijan, kuin byrokratiankin, voimavarat.

Tarja Cronbergin viime viikolla ehdottama työllisyysapuraha, jota nautitaan kuten starttirahaa, kannustaa työskentelyyn luovilla aloilla. Taiteilijahan ei koskaan ole työtön, Cronberg toteaa esityksessään. Taiteilijan euron on edelleen vähemmän kuin muilla aloilla, ja naistaiteilijan vielä vähemmän.  Tavoitteena onkin, että taiteilija eläisi taiteellaan vuoteen 2020 mennessä 70-prosenttisesti, luvun tällä hetkellä ollessa vain 50.

Museokorvausasiassa heikko on heikkoa vastaan: taiteilija asetetaan kilpailuasemaan määrärahojen puutteesta kärsivän museon kanssa. Tilanne on paradoksaalinen, sillä toinen ei voi elää ilman toista. Teosten ilmaisen näyttämisen aika alkaa olla lopuillaan, ja museoalalle samoin kuin gallerioihin, tulisi luoda kattava järjestelmä näyttelykorvauksille.

Taiteilijoiden tulee pitää teostensa oikeuksista kiinni, eikä luovuttaa teoksensa tekijänoikeuksia työnantajalle kulloisessakin työsuhteessaan, niin kuin kävi 70-luvun it-sukupolvelle. Toisaalta taidemaailmakin käy läpi digitaalista vallankumousta, jossa teosten ja niiden käyttöoikeuksien rajat ovat häilyvät.

On valitettavaa, että erinomaisesti toimineen Framen tulevaisuus on vaakalaudalla. Monet miettivät, saadaanko useista lausunnoista ja taiteilijoiden joukkoliikkeestä huolimatta organisaatiota enää jaloilleen. On tärkeää, että kuvataiteella on oma vientiorganisaationsa, joka toimii joustavasti, nopeasti ja tukee ammattimaisten tekijöiden ja nykytaiteen nostamista maailmankartalle. Samalla Framen Suomeen tuomat kuraattorit ovat olleet monelle taiteilijalle merkittävä käänne uralla.

Marko Karon vuonna 2006 teettämässä tutkimuksessa todetaan, että kulttuurivaihto toteutuu parhaiten ruohonjuuritason organisaatioissa kuten taiteilijajärjestöissä ja pienissä vientiorganisaatioissa, joissa mahdollistuu joustava ja epäbyrokraattinen päätöksenteko.  Suuren organisaation, jota ministeriössä kaavaillaan, miinuksina olisi raskas koneisto mutta plussana kokonaisrahoituksen lisääntyminen. Ei kuitenkaan pidä tuudittautua siihen uskoon että useat eri taidemuodot yhteen laittamalla saavutettaisiin yksittäisillä aloilla välttämättä mitään merkittävämpää. Uhkakuvana on että esimerkiksi designvetoinen vientiorganisaatio sitoisi yhteen taiteen tavalla joka on pienille erityisaloille haitallinen. Tästä kuullaan vielä syyskuun aikana, kun ministeriö järjestää asiassa kuulemistilaisuuden.

Taiteen keskustoimikunnan uudistamisen haasteet ovat vielä suuremmat. Ns. Arellin paperista, jota valmisteltiin vuoden 2009 aikana, on tipahtanut pois lakiesitykseen mennessä mm. läpinäkyvyys ja keskustelevuus, sekä tulevan Taiteen edistämiskeskuksen omat kehitys- ja tutkimustehtävät. Nämä hallitus sälyttäisi Cuporelle. On tärkeää että myös jatkossa toimikuntien välillä on keskusteluyhteys puheenjohtajan muodossa, ja että toimikuntajärjestelmä säilyttää Arms Length –periaatteen mukaisesti laajemman kuin pelkästään kumileimasimen aseman apurahoja jaettaessa ja tulevaisuuden kulttuuripolitiikasta päätettäessä. Taidekenttä on jo reagoinut. Nyt odotellaan että ministeriössä otetaan asiaan aikalisä. Jos kuitenkin esitys taiteen edistämiskeskuksesta viedään läpi vielä tämän hallituskauden aikana, niin kuin näyttää todennäköiseltä, on tärkeää että taiteilijakenttä on jatkossakin aktiivinen ja pyrkii vaikuttamaan tulevaan toimikuntajakoon sekä asiantuntijuuden säilyttämiseen ns. supertoimikunnan sisällä. Tämä asiantuntijuus täytyy säilyttää etenkin uusien, pienten alojen osalta, joita syntyy jatkuvasti lisää. Nämä uudet taiteen lajit toimivat kuvataiteiden rajapinnoilla. Siksi on varmistettava, että ne eivät jää supertoimikunnan sisällä perinteisten plastisten taiteiden etujen alle.

Varsinkin kuvataiteilijoita koskevissa etukysymyksissä, kuten verotuksessa ja taidepolitiikassa, on ensiarvoisen tärkeää että kuvataiteen kenttä puhuu yhdellä äänellä. Taiteen sisäiset makukysymykset ovat eri asia – niissä liitot voivat olla erimielisiä.  Kulttuuripolitiikassa ja yhteisen edun ajamiseksi tulee puhua kuitenkin yhteisellä äänellä. Tämän äänen tulee olla jatkossakin Suomen Taiteilijaseuran, jonka liitot ovat perustaneet omaksi kattojärjestökseen ajamaan yhteisiä kuvataiteilijoita koskettavia asioita. Samalla jäsenjärjestöjen siteitä kattojärjestöön tulee vahvistaa ja vaalia. Tämä kommunikaatio on aina kaksisuuntainen prosessi jossa hallitus kuuntelee edustajistoa ja edustajisto on aktiivinen hallituksen suuntaan ja tukee tätä.

Puheenjohtajan tehtävä prosessissa on kuuntelu ja eri näkökulmien yhteensovittelu, mutta myös suunnan näyttäminen. On tärkeää olla rohkeasti jotakin mieltä sekä välittää se eteenpäin kentälle ja päättäjille.

Työ hallituksessa on kokemukseni mukaan joukkuepeliä. Hallitus panee toimeen edustajistolta saamansa yleislinjat. Päätöksenteko, aivan kuin muuallakin yhteiskunnassa, perustuu edustukselliselle demokratialle jossa enemmistöllä on valta. Usein unohdetaan, että puheenjohtaja ei ole diktaattori, vaan henkilö, joka ohjaa keskustelua ja toimii sen eteenpäinviejänä.

Tulevaisuudessa taidekentän ja siinä toimivien organisaatioiden haasteita ovat muun muassa monikulttuurisuus ja väestön ikääntyminen, prosenttiperiaatteen laajempi käyttöönotto rakentamisessa, arvonlisäveron alentaminen julkisissa ja yritysten taidehankinnoissa sekä taiteenlajien sisäinen oikeudenmukaisempi verottaminen (mm. videotaiteen ALV 23%).

Kuvataiteilijakunnan kannattaa katsoa nyt eteenpäin, sillä haasteet kentällä ovat suuret. Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana minulle olisi tärkeää että pystymme vastaamaan näihin kaikkia taiteilijoita koskeviin haasteisiin yhteisellä äänellä. Niihin voimme vaikuttaa vain yhdessä. Kiitos.

Palaa otsikoihin