Suomen Taiteilijaseuran historiaa

Suomen Taiteilijaseura, Konstnärsgillet i Finland, perustettiin 1864.

Alun perin sen jäseniä olivat kaikkien alojen taiteilijat: kirjailijat, kuvataiteilijat, arkkitehdit, säveltäjät sekä muut kulttuurihenkilöt kuten yliopiston professorit.

Seuran ensimmäinen puheenjohtaja oli kirjailija Zachris Topelius.

1900-luvun alkupuolella Suomen Taiteilijaseura muuttui vähitellen kuvataiteilijoiden etujärjestöksi.

Seura on historiansa aikana kokenut kolme selvästi toisistaan erottuvaa vaihetta.

Ensimmäinen vaihe kesti perustamisesta 1910-luvun alkupuolelle. Tuona aikana suomalainen kuvataide koki ennennäkemättömän nousun; aikaa vuosisadan vaihteen molemmin puolin onkin osuvasti kutsuttu suomalaisen taiteen kultakaudeksi, jonka huippukohta oli menestys Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900.

Kuvataiteella oli myös yhteiskunnallista merkitystä, se kohotti suomalaista itsetuntoa ja oli näin tärkeä ase taistelussa venäläistä sortopolitiikkaa vastaan. Rinnan taiteen merkityksen kanssa kohosi myös Suomen Taiteilijaseuran merkitys. Se yhdisti suomen- ja ruotsinkieliset taiteilijat ja taiteen tukijat ja se toimi nuoren ja varttuneen polven taiteilijoiden kohtaamispaikkana.

Suomen Taiteilijaseuran historian toinen vaihe kesti 1910-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Taidemarkkinat lamaantuivat ja seuran toiminnalle oli ominaista jatkuvat sisäiset ristiriidat.

Vuosisadan alkuvuosina suomalaisten taiteilijoiden määrä oli lisääntynyt huomattavasti, mistä oli seurauksena taiteen ylitarjonta ja taiteilijaköyhälistön, taiteilijaboheemien sukupolven synty. Tämä boheemipolvi otti vallan seurassa, mistä syystä kultakauden sivistyneistötaiteilijat erosivat siitä. Tuloksena oli Taiteilijaseuran arvovallan lasku; aikakautta on luonnehdittu seuran historian synkimmäksi.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosien aikana urheilu syrjäytti aikalaistaiteen kansallisen itsetunnon kohottajana, taidekauppa ei vetänyt ja taiteilijoiden sosiaalinen asema oli huono. Helsinkiin rakennettiin Taiteilijaseuran aloitteesta suurin odotuksin Taidehalli (1928), mutta sekään ei kääntänyt kuvataidetta nousuun.

Seuran historian kolmas ja edelleen meneillään oleva vaihe alkoi 1950-luvun alussa, kun Suomen Taiteilijaseurasta tuli valtakunnallinen keskusjärjestö, jonka jäsenjärjestöjä ovat Taidemaalariliitto, Suomen Kuvanveistäjäliitto, Suomen Taidegraafikot ja Suomen Kuvataidejärjestöjen Liitto sekä vuodesta 1994 lähtien Valokuvataiteilijoiden Liitto ja vuodesta 2002 lähtien MUU ry. Seuran ja sen jäsenliittojen toiminta laajentui ja asema monipuolisena kuvataideorganisaationa vakiintui.