Kulttuuriministerin kyselytunti pidettiin tiistaina 12.2. Paikalla oli kulttuurialan järjestön ihmisiä, ministeriön virkamiehiä sekä ministeri.

Oma kysymykseni koski Valtion taidemuseon säätiöittämistä ja rahoituksen siirtämistä veikkausvoittovaroista kustannettavaksi, mikä aiheuttaa n. 20 M €:n säästötoimenpiteet kulttuuri- ja järjestökentälle. Opetus- ja kulttuuriministeriö neuvottelee parhaillaan säätiöittämisen kuluista, ja erityisavustaja Anne Moilasen mukaan vasta keväällä saamme tietoa kulujen todellisesta prosenttiluokasta. Taidekenttä on kuitenkin kuohunut leikkauksista jo jonkun aikaa, ja kulisseissa puhutaan rajuista leikkauksista sekä niiden vaikutuksesta etenkin pieniin alan toimijoihin ja järjestöihin. Kysymykseni 14–24 %:n juustohöyläleikkausten mahdollisista vaikutuksista pisti kuitenkin vipinää vastaajakuntaan. On selvää, että ministeriölle leikkausten mittavuus on tullut yllätyksenä.

Kulttuuriministeri Arhinmäki kiirehti sanomaan, että maaliskuun budjettiriihtä varten keinoja syntyvän loven kompensoimiseksi etsitään ministeriössä parhaillaan. Ministeri väläytti mahdollisuutta, että tilavuokrien osuus voitaisiin kattaa budjettivaroista samoin kuin muiden suurten taidelaitosten kohdalla. Siten jäljelle jäävä leikkaus jäisi ministerin arvion mukaan noin 13 prosenttiin.

Taidekenttä on kuitenkin varautunut pahimpaan. Mitkä olisivat tuntuvien leikkausten vaikutukset taiteeseen? Lomauttamisia, lakkauttamisia, päällekkäisyyksien poistamista, kulukuuri vai pakkoyhdistymisiä? Se jää ilmeisesti kentän itsensä tehtäväksi päätellä.

Selvää on vain se, että säästöt tulevat. Nyt kiistellään siitä, miten ne toteutettaisiin oikeudenmukaisella tavalla niin, että pienet toimijat eivät kärsi suhteettoman paljon verrattuna suuren budjetin turvin toimiviin valtion laitoksiin. Tätä ministeri kertoi jo pohtineensa ja lupasi ottaa sen huomioon, kun leikkauksista nyt neuvotellaan. Vastassa on kuitenkin taho, valtiovarainministeriö, joka haluaa ja aikoo lähtökohtaisesti höylää käyttää.

Keskeistä taidekentän toiminnan kannalta on monimuotoisuuden turvaaminen. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, ja mielellään myös kastellaan kukkasia riittävästi, on ollut tähänastinen linja. Jokainen toimija vastaa tiettyyn tarpeeseen, joka kentällä on. Kun toiminnan tarkoitus on kohdillaan ja palvelee aitoa tarvetta, vältetään pakkonaittamiset ja ronskimmat höylät. Kentän oman biodiversiteetin tulee voida toimia jatkossakin.

Jos pelättyä höylää käytetään, kohteen toimintaa tulee tarkastella muunkin kuin pelkän tulosohjautuvuuden ja kulukertymän kautta. Mitä toteutettavat leikkaukset tulevat käytännön tasolla tarkoittamaan kyseisen organisaation toiminnalle? Onko sillä edellytykset selviytyä niistä kohtuullisella tavalla? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ministeriön tulee esittää itselleen ennen kuin viikate humahtaa.

Puheenjohtajan blogi ilmestyy myös Taiteilija-lehden pääkirjoituksena.

Taiteen ja rahan liitto on aina ollut kompleksinen. Raha mahdollistaa asioita taiteilijana toimimiselle välttämättömyytenä, mutta siitä on edelleen vaikea puhua taidekentällä suoraan. Taiteilijat ovat vastuussa etujensa ajamisesta yhteisrintamassa, mutta niin on yhteiskuntakin työskentelyedellytysten takaamiseksi. Vuorovaikutus on molemmansuuntaista – viesti, jonka taiteilijat antavat päättäjien suuntaan, heijastuu takaisin resursseina tai niiden puutteena. Tehokas lobbaus taiteilijoiden asioiden puolesta tapahtuu aina yhdellä suulla.

Tänä syksynä Kiasman määrärahoista pyrittiin lohkaisemaan leijonanosa. Hanke, joka koskettaisi suoraan suomalaisia taiteilijoita, saatiin kentän tiiviillä yhteistyöllä sekä ministerin aloitteellisuudella kaadettua. Hyvä esimerkki siitä miten 2010-luvun edunvalvonnan tulisi toimia: nopeasti, tehokkaasti, ja mieluiten vielä ennakoiden. Tieto ei kuitenkaan kulje aina vapaasti, sillä se on myös valtaa, kuten virkakoneiston kanssa toimija nopeasti huomaa.

Olemme astuneet aikakauteen, jossa juustohöylä vinkuu ja taiteilijoiden on yhä hankalampi vaatia kiristyvissä oloissa itselleen lisää. Tulevina vuosina ote tiukkenee, ja vaatiminen hankaloituu. Eläköityminen, myös taiteilijoiden, puhuttaa. Miten vähenevillä verovaroilla voidaan ylipäänsä enää tukea kulttuuria? Tarvitaan taidekentän ärhäkkää ja nopeaa väliintuloa, torjuntataistelua, jotta tulonmenetys estetään. Samalla täytyy muistaa, että kaikki lisä-merkkinen raha on kymmeneksi vuodeksi eteenpäin korvamerkittyä. Alla piilee kuitenkin vielä vakavampi vaara. Tällaisena aikana on helppo hallinnon tehostamisen nimissä ajaa taiteilijoiden asemaa heikentävää politiikkaa ja lakeja eduskunnassa, kuten nyt tapahtuu, ulkomaiselle säätiölle rahahanoja aukaisevaa museoprojektia, jota vastustavat taiteilijat pyritään leimaamaan nollasummapelissä vanhakantaisiksi, säätiöittämisen ja ulkoistamisen kierrettä joka etenee kulttuurin piirissä kuin häkä, juuri nyt Valtion Taidemuseolla. Tämän yli pitää päästä.

Checkpoint Helsinki- esiselvityksen ehdottama uusi rahoitusmalli on tästä erinomainen esimerkki: se hyödyntää paitsi valtion ja kunnallista pääomaa, myös yksityistä rahaa sekä crowdfunding-metodia. Nyt onkin aika äänekkään vastustamisen sijaan nostaa esiin uusia rahoitusmuotoja, sillä leikkaukset koskevat kaikkia. Tähän herääminen on koko kulttuurin asia.

Nyt tehtävät säästöt ovat kenties taloudellisesti välttämättömiä mutta sisällöllisesti kauaskantoisia ja tuhoavia. Kulttuuriministeri Arhinmäki on luvannut etsiä lisärahoitusta Veikkauksen puolelle syntyvään loveen ensi keväänä vuonna 2014, kun Valtion Taidemuseo säätiöitetään. Tästä hiljaisesti edenneestä uudistuksesta on useita eri seurauksia. Veikkausvaroista eläviä taideorganisaatioita ja toimijoita odottaa kautta linjan yli 10%: n budjettileikkaus. Tähän monella toimijalla ei ole ollut mahdollisuutta varautua mitenkään etukäteen, kun infalaatio on syönyt paikallaan junnaavia tukia jo vuosia.

Yksi mahdollisuus joka kulttuurin puolella on vielä pitkälti hyödyntämättä joukkoistamisen ja crowdfundingin lisäksi: varainkeruu Amerikan malliin sopeutettuna suomalaiseen yhteiskuntaan, sekä taiteen mesenaattitoiminta. Kumpikin kuitenkin kehittyy hitaasti Suomen kaltaisessa maassa, jossa toisaalta taidemarkkina on alikehittynyt ja kulttuurin mesenaatit sijoittavat mieluummin pennosensa vaikkapa turvallisiin kiinteistöihin kuin epävarmaan, immateriaaliseen taiteeseen.

Hallituksen arvot ovat myös olleet ristiriidassa toiminnan kanssa tällä kaudella. Tuntuukin, että kulttuurin puolella pelaavat jalkapalloa kaksi joukkuetta: ne, jotka yrittävät saada vastapuolella olevan taiteilijajoukon tekemään virhearviointeja ja pelaamaan itselleen rangaistuspotkun, lyömään omaan pussiin, sekä hajaannuksen tilassa olevat taiteilijat. Tässä tilanteessa tarvitaan selkeä yhteisrintama taiteilijoilta. Yhteiskunnassa asioita ei enää saa pelkällä vaatimisella, vaan on kyettävä neuvottelemaan oikeuksistaan keskitetysti. Tämä tarkoittaa vastakkaisen puolen analyyttista arviointia sekä ymmärrystä. Kulttuuri, taiteilijat ja heidän työskentelyolosuhteidensa säilyttäminen ja kehittäminen, ovat yhteisiä asioita. Ne eivät kuulu kenellekään yksin.

Lyhennetty versio kirjoituksesta on julkaistu marraskuussa Puoli-lehdessä pääkirjoituskommenttina.