Reilut kolme vuotta Suomen Taiteilijaseuran viestintäpäällikkönä tulevat syyskuun lopussa päätökseen. Uusiin alkuihin valmistautuessa tulee pohdittua myös tehtyä työtä: miten meni, ja missä mennään? Onko viestimme kuultu? Miten tehdä näkyväksi hitaita liikahduksia, joista taiteen edunvalvonnassa usein on kyse, pohtii työnsä seurassa päättävä viestintäpäällikkö Rosa Kuosmanen.
Viimeiset kolme vuotta ovat tarjonneet läpileikkauksen ja syväsukelluksen kuvataiteen edunvalvonnan maailmaan. Sinä aikana on käynyt selvästi ilmi, että edunvalvontaan käytetty aika ja resurssit ovat suorassa yhteydessä siihen, miten nopeasti ja kuinka merkittäviä tuloksia saadaan aikaan. Siksi myös Suomen Taiteilijaseuran viestintää on kohdistettu erityisesti päätöksentekijöihin, joilla on valtaa vaikuttaa taiteilijoiden asemaan.
Rakenteelliset muutokset tapahtuvat välillä tuskastuttavan hitaasti, mutta pidemmällä aikavälillä edunvalvonnan tuloksia hahmottaa jo selvemmin. Työn näkyväksi tekeminen ja hitaiden liikahdusten kuvaaminen viestinnän keinoin on ollut varmasti haastavin ja samalla kiehtovin osa-alue työssäni. Kolmen vuoden aikana esimerkiksi näyttelypalkkiomallia on edistetty lähes joka ikisellä viikolla. Tapaamisia, puheluita, neuvotteluita, viestien hiomista, inttämistä, perustelemista, laskelmien tekemistä, neuvomista. Työtä, joka helposti jää näkymättömiin. Ja samalla, kun näyttelypalkkiomalli on saapunut maaliin ja saamassa rahoituksen, seuraavat tavoitteet, vieläkin parempi maailma, ovat jälleen jossain edessäpäin. Edunvalvontatyössä tehtävälista ei ikinä pääse tyhjenemään, mutta tänä syksynä olemme pyrkineet pysähtymään myös onnistumisten äärelle.
Jos jotain, viestijän työ Suomen Taiteilijaseurassa on ollut monipuolista. Kuvataiteilijan ansaintalogiikan sanoittaminen koronatukipakettia sorvaavalle virkahenkilölle, liikenneympyrään ilmestyneen julkisen taideteoksen merkityksen avaaminen paikallislehdelle tai taiteilijan informoiminen uusimman lainsäädännön vaikutuksista hänen työhönsä ovat esimerkkejä, miten kaltaisemme organisaation merkitys on yhtä kuin mitä se viestii. Samalla edunvalvojan tulee jatkuvasti miettiä omaa vallankäyttöään: kenen etua ajetaan, ja kenen ääni saatetaan kuuluville? Kenen viesti lopulta kulkeutuu päättäjän pöydälle tai toimittajan taustatietoihin?
Erityisesti viimeisen puolentoista vuoden aikana taiteilijoiden rohkeus, sinnikkyys ja intohimo työnsä tekemiseen ovat jälleen hämmästyttäneet. Vierailin syyskuussa 2020 Seinäjoen Taidehallissa, jossa oli esillä Millaista on olla eläin? -ryhmänäyttely. Tuo näyttelykäynti on jäänyt elävästi mieleeni, koska se oli ensimmäinen näyttely pitkän taidetauon jälkeen. Näyttelysalissa koin jälleen muistutuksen siitä miten valtava, lukuisten ihmisten työmäärä näyttelyelämykseni mahdollisti.
Jokaisen taidekokemuksen taustalla on taiteilija, joka on työstänyt teoksiaan luultavasti kuukausia tai vuosia. Joukko taiteen ammattilaisia on eri rooleissa osallistunut teosten esille saattamiseen. Työtä tehdään, jotta suomalainen kuvataideyleisö voi ilmaiseksi tai pienellä pääsymaksulla kävellä milloin vain taiteen äärelle kohtaamaan, ymmärtämään ja elpymään.
Tuo kokemus ja lukuisat samanlaiset ovat suurin motivaationi taiteen edunvalvonnan tekemiseen. Loppujen lopuksi syy on itsekäs: yhteiskunta, jossa taiteilijat voivat harjoittaa ammattiaan, saada siitä korvauksen ja tulla toimeen työllään, johtaa myös parempaan, laajempaan ja monipuolisempaan taidetarjontaan meille kaikille.
Taiteen lisäksi parasta työssä ovat ehdottomasti olleet muut ihmiset. Taidealalla töitä tehdään omistautuneesti, ammattitaidolla ja rakkaudesta lajiin – yhdessä. Kiitos inspiroiville ja kannustaville työkavereille, joiden mieletöntä osaamista ja asennetta olen saanut päivittäin ihailla. On ollut suuri ilo työskennellä lukuisten ammattilaisten, päättäjien ja taiteilijoiden kanssa, jotka hemmottelevat ja haastavat meitä työllään. Kumarrus teille.
Rosa Kuosmanen