Viestintäpäällikön blogi: Mikä on huomisen unelma?

Kymmenen vuotta sitten leukani loksahti auki lukiessani taiteilijakyselyn tuloksia. Suomen Taiteilijaseura oli lähtenyt ajamaan Suomeen Ruotsin mallin mukaista näyttelypalkkiomallia, ja sen tueksi oli teetetty kysely Suomen Taiteilijaseuran ja Ornamon yhteistyönä.

Anonyymissa kyselyssä eräs taiteilija kirjoitti, että hänelle ei ollut maksettu euroakaan seinämaalauksen tekemisestä museoon. Sen sijaan siitä oli maksettu palkkio, kun seinämaalaus peitettiin valkoisella maalilla.

Tällainen saattoi olla vielä kymmenen vuotta sitten taiteilijan kokemus museonäyttelystä: että kaikki muut saivat palkkion paitsi taiteilija, jonka teosten varaan koko näyttely nojasi. Ilmaisen työn teettämisen ohella paljon parannettavaa oli vastuiden kirjallisessa sopimisessa.

Nyt näyttelypalkkiot ovat totta. Avustusta näyttelypalkkion maksamiseen hakevat ja saavat kaikki keskeiset museot. Sen ehtona on, että taiteilijan kanssa laaditaan kirjallinen sopimus ja että hän saa palkkion näyttelyn eteen tekemästään työstä, kuten kuljetuksista ja ripustuksesta.

Monilla taide- ja kulttuurialan ammattilaisilla on ollut viime vuosina tunne, että kaikki menee huonompaan suuntaan ja kulttuuria arvostetaan yhä vähemmän. Ymmärrän hyvin, mistä tämä tunne kumpuaa. Haluan silti sytyttää hieman toivon pilkahduksia.

Moni entinen utopia on nimittäin muuttunut todeksi myös kuvataiteilijan työssä. Tekijänoikeuskorvaukset, näyttelypalkkiot ja prosenttiperiaate ovat kaikki aikanaan olleet rohkeita maalailuja kuvataiteilijan paremmasta huomisesta. Suomen Taiteilijaseura on ollut keskeisesti vaikuttamassa näiden kaikkien muuttumiseen unelmista todeksi. Mikään näistä ei toteutunut hetkessä, vaan vuosikausien sitkeän työn tuloksena.

Viimeisten vuosien aikana Suomen Taiteilijaseuran edunvalvontaa on johdettu yhä ammattimaisempaan toimintaan. Edunvalvontatyömme on pitkäjänteistä, systemaattista ja laaja-alaista. Seuraamme niin opetus- ja kulttuuriministeriön alaa kuin monia muita poliittisia ja yhteiskunnallisia prosesseja, missä kuvataiteen ja taiteilijoiden äänen on syytä kuulua. Esimerkiksi tänä vuonna olemme tavanneet päättäjiä aina taiteilijoiden sosiaaliturvasta budjettipäätösten kautta Business Finlandin tukitarpeisiin kuvataidealan järjestöille.

Ajattelen, että edunvalvonnassa on tärkeää osata esittää myös uusia, tuoreita ajatuksia.

Pitää osata esitellä mahdollinen maailma. Ja juuri maailmojen kuvittelussa kuvataiteilijat ovat mestarillisia, omimmillaan.

Kannustan tällaiseen kuvitteluun ja toisin ajatteluun myös vaikuttamistoiminnassa. Siinä visiointi on toki hyvä nivoa realismiin. Minkälaisilla muutoksilla parempaan huomiseen päästään ja ovatko muutokset poliittisesti mahdollisia? Voisivatko ne olla sitä muutaman vuoden kuluttua?

Mutta jos eivät alan järjestöt tee rohkeita avauksia niin kuka sitten?

Tänä syksynä oivalsin, että taiteen vapaalla kentällä on rakenteellinen ongelma

Yksi uusi pohdittava asia voisi liittyä taiteen vapaan kentän rakenteisin.

Tänä syksynä nimittäin ymmärsin, miksi taiteen vapaalla kentällä menee verrattain huonosti, ja mikä siihen voisi auttaa.

Valtion kulttuuribudjetin sisällä on sekä lailla indeksitarkastuksiin sidottuja tukimuotoja että tukimuotoja, joita ei ole sidottu indekseihin. Indeksiin sidottuja ovat esimerkiksi valtionosuusjärjestelmä (esittävä taide ja museot), valtion taiteilija-apurahat sekä kansallisten taidelaitosten rahoitus. Indeksitarkistusten ulkopuolelle jäävät esimerkiksi avustukset taiteen ja kulttuurin edistämiseen sekä kuvataiteen näyttöapurahat. Indeksitarkistukset ovat totta kai tuiki tarpeellisia ja syystäkin olemassa.

Valtionosuuksien ulkopuolella toimivaa kulttuurikenttää nimitetään vapaaksi kentäksi. Sen rahoitus ei ole pitkäjänteistä, mutta kaiken kukkuraksi se jää indeksitarkistusten ulkopuolelle. Esimerkiksi taiteilijavetoisten gallerioiden avustus kuuluu tähän laariin.

Tämä siitä huolimatta, että monen toiminta-avustusta saavan yhteisön toiminta on hyvinkin pitkäjänteistä ja jatkuvaa. Esimerkiksi Taidemaalariliiton tm•galleria on toiminut vuodesta 1967 ja Kuvanveistäjäliiton Galleria Sculptor vuodesta 1979. Toiminnan voisi luonnehtia olevan museotasoisen vakiintunutta.

Pähkinän ydin on tässä: jos kulttuuribudjetti ei nouse, ja lakisääteisistä korotuksista pidetään kiinni (kuten kuuluukin), se tarkoittaa samalla sitä, että vapaan kentän tukemiseen käytettävä tuki pienenee vuosi vuodelta – ellei esimerkiksi hallinnosta leikata massiivisesti, mitä kukaan tuskin myöskään toivoo.

Tällä on rapauttavia vaikutuksia vapaan kentän toimijoihin, kuvataide yhtenä merkittävänä alana. Tässä on myös yksi kuvataiteen rahoituskuopan juurisyistä.

Siksi kulttuuribudjettia tulee nostaa, jotta se pysyy ympäröivän yhteiskunnan kulujen perässä. Ja siksi olisi hyvä pohtia tarkemmin, miksi indeksitarkistukset eivät koske myös vapaan kentän toimijoita, vähintäänkin hyvin vakiintuneita sellaisia.

 
Kiitos ja näkemiin!

Olen työskennellyt Suomen Taiteilijaseurassa nyt yhteensä seitsemän vuoden ajan: ensin projektisuunnittelijana 2014–2016 ja viestintäpäällikkönä lokakuusta 2021 tähän päivään. Joulukuussa siirryn erityisasiantuntijaksi Taiteen edistämiskeskukseen.

Kiitän lämpimästi vuosista Suomen Taiteilijaseurassa esihenkilöitä, kollegoita sekä tietenkin kaikkia kuvataiteilijoita, joiden työhön olen saanut tutustua ja joiden kanssa on ollut antoisaa vaihtaa ajatuksia! Luomienne maailmojen katsominen ja kokeminen näyttelyissä, taidetapahtumissa ja julkisissa tiloissa tuo ihmisten elämään - myös omaan elämääni - onnea, syvyyden ja merkityksen tunnetta.

Kuvataiteilijat, te teette valtavan tärkeää työtä. Tulevaisuudessa toivottavasti yhä vakaammalla pohjalla. 

Hanna Hannus